perjantai 25. huhtikuuta 2014

Finland here I am!

Mistäs sitä sitten alottaisi.. Sunnuntain lennosta Bostoniin syntyikin aivan uudenlainen kokemus. En koskaan ennen ole ollut noin huonossa kunnossa lentokoneessa. Menimme taksilla lentokentälle ja siellä selviydyimme suht nopeasti omalle portillemme. Tässä vaiheessa olo oli vielä ihan hyvä, eikä ollut mitään ihmeempää sairastumista havaittavissa. Menimme lentokoneeseen kymmenelta illalla ja lennon piti olla perillä 5.10 Bostonissa aamulla. Siinä on tietenkin kolmen tunnin aikaero Las Vegasin ja Bostonin välillä, joten tähän väliin ei tietenkään tullut mitään pitkää lentoa, vaan ihan normaali neljän tunnin setti. Olimme lentokoneessa jo valmiina lähtemään, kunnes kuulutus kertoo, että joudumme odottamaan tunnin lähtöä jostain ihme syystä. Aloin sitten nukkumaan ja ajattelin herääväni kivasti joskus tunti ennen Bostonia. Noh, totuus oli vähän toisenlainen. Heräsin puolen tunnin päästä täristen kylmyydestä. Kuume oli iskenyt nopeasti, ja paha olo valtasi koko kropan. Muutama rivi meistä eteenpäin oli tyhjä, joten ajattelin, että pääsen siihen makaamaan ja olo paranisi hieman. Kysyin stuertilta lupaa mennä istumaan siihen tyhjälle riville, selitin toki olotilani ja hän lähti keskustelemaan asiasta jonkun kanssa koneen etuosaan. Hetken kuluttua hän tuli takaisin jonkun toisen kanssa. Kuka selitti, miten tämä tyhjä rivi kuuluu johonkin extraluokkaan, joka olisi maksanut 10 dollaria ylimääräistä. Koitin siinä sitten selittää, että olo on oikeasti erittäin huono. Se ei kelvannut ja vaihtoehdoiksi jäi lähteä lentokoneesta pois tai  istua kiltisti omalla paikalla. Ei jäänyt kauheasti valinnanvaraa, koska mielessä odotti jo paluulento Suomeen tiistai-keskiviikko yöllä. Koko lento Bostoniin oli enemmän tai vähemmän sellaista unen ja hereillä olon välimuotoa. Yritin nukkua kuuteen vilttiin käärittynä vakavasti täristen koko lennon ajan. Eihän siitä mitään tullut. Vältin kuitenkin oksentamisen lentokoneessa, joten laskin sen onnistuneeksi suoritukseksi. Kaiken lisäksi huomasin lennon jälkeen miten oikea jalkani oli paisunut nilkasta alaspäin ja kantapää oli kokonaan musta. Tämän huomasin siis siten, kun  lennon jälkeen nousin ylös ja rojahdin käytävälle, koska oikea jalkani ei ottanut askelta vastaan. Olin muutenkin viimeinen koneessa, joten stuerteilla oli varmasti hauskaa katsoa kun epämääräinen vilttikasa hortoilee lentokoneen käytävällä. Lentokoneesta pois päästyäni tein nopean analyysin jalkani tilasta. Ja huomasin, että kantapäässäni oleva rakkula oli tulehtunut ja siitä syystä jalkani oli kasvanut Frodon mittoihin. Selvisin jotenkin ottamaan matkatavaroita, kaverit onneksi auttoivat lätkäkassin kanssa, koska yhdellä jalalla kävellessä on hieman hankaluuksia omastakin takaa.

Tämä kuva on kahden päivän jälkeen lennosta. Ja tässä vaiheessa jalka on jo kutistunut puolella alkuperääisestä, joten voitte kuvitella missä kunnossa jalka oli Las Vegas-Boston lennon jälkeen.


Bostoniin saavuttuamme joukkuekaverin isä haki meidät ja menimme heille aluksi. Siellä nukahdin ja nukuin koko päivän seitemästä ilta kymmeneen. Sitten sain kyydin perhetutuilleni New Hampsireen, jossa nukuin 23-16 seuraavaan päivään. Kuume saatiin hieman alaspäin noilla unimäärillä ja aloitin pakkaamisen. Seuraavana aamuyönä oli siis lento Bostonista Suomeen kello 7.10. Kentälle oli lähdettävä viideltä aamulla. Nukuin vielä viisi tuntia ennen lähtöä. Ja näin olin valmis suorittamaan Boston-NYC-Helsinki lentoni kahden päivän yhtämittaisella nukkumisella ja kolmella paahtoleivän palalla vahvistettuna. Boston-NYC oli vaan tunnin lyhyt lento, onneksi kuume oli jo hellittänyt. New Yorkissa olikin sitten yhdeksän tunnin vaihto, joten päädyin nukkumaan lentokentän lattialla viisi tuntia. Kävin syömässä viimeisen kerran Yhdysvalloissa ja sitten istuskelin vaan muutaman tunnin ja loppujen lopuksi yhdeksän tuntia menikin suht nopeasti. Ja olinkin jo lennolla kohti Helsinkiä!

 Nukkumassa John F Kennedyllä


Viimeinen ateria USAssa

Lento Helsinkiin oli täynnä, joten ei ollut ollenkaan ylimääräistä tilaa. Nukuin puolet lennosta ja katsoin muutaman elokuvan ja olinkin jo Helsingissä. Kaverini haki minut Helsinki-Vantaalta ja pääsin vihdoin kotiin kahdeksan kuukauden jälkeen! Pakko sanoa, että elämä Yhdysvalloissa oli kyllä hienoa, mutta kyllä paluu Suomeen oli odottamisen arvoista.

Blogi ei kuitenkaan lopu tähän. Ja jatkankin kirjoittamista vielä ainakin New Yorkista ja tulevien reissujen suunnitelmista ja haaveista. 

-Kim Miettinen



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti